torstai 9. tammikuuta 2014

Ikävä

En oikeen tiedä mistä alottaisin. Viime aikoina on ollu tosi rankkaa, vaikkei ulospäin aina niin vaikuttaiskaan, koska oon yrittäny olla koulussa ja muualla aika normisti. Ihmisten ilmoilla on paljon helpompaa tavallaan unohtaa koko juttu ja leikkiä että kaikki on ihan hyvin. Joka tapauksessa kotona todellisuus ikäänkun iskee vastoin kasvoja.


Ekat pari päivää oli ihme kyllä ehkä ne helpoimmat. Tuntui koko ajan että Bella ihan oikeesti on vaan jossain piilossa ja mä en vaan löydä sitä. Että se millon vaan oiski jossain tarhassa ja kattois mua ilmeellä "en mä mitään tehny". Oon kumminki pikkuhiljaa alkanu edes vähän tajuta, että se ei oikeesti tuu enää takasin, ei enää koskaan. Ja sitte kun jännästi ymmärrän tän niin en pysty hengittämään tai edes ajattelemaan. En yksinkertasesti pysty hetkeen tekemään yhtään mitään. Tekis mieli repiä hiukset päästä, itkeä ja huutaa ääni käheäksi, mutta ei pysty. Se ei vaan yksinkertaisesti oo sillon mahdollista. Sitte jossain vaiheessa on vaan pakko kuivata kyyneleet, hengittää syvään pari kertaa ja jatkaa elämää - vaikka se tuntuukin ihan järkyttävän rankalle. Sillon mä vaan haluisin Bellan luo, haluisin halata sitä, hengittää sen tuoksua ja vaan olla sen vierellä edes kerran.

 


Mulla on vaan niin kauhea ikävä sitä, vaikka tiedänkin että sen on nyt hyvä olla. Kaikesta huolimatta mä kuitenkin tiedän tehneeni oikeen päätöksen, vaikka se on kyllä vaikein mitä oon ikinä joutunu tekemään. Ja voin jopa olla vähän ylpeä siitä, että vaikka mä rakastin Bellaa yli kaiken, tai oikeestaan just sen takia, annoin sen mennä. Ja pysyin sen vierellä ihan loppuun asti.  Unohdin muuten viime postauksessa mainita, että kun Bella oli ihan rauhoittavien pöllyssä eikä meinannut pysyä pystyssä, niin se alkoi vielä laiduntaa syömällä varpuja. Musta tää oli jotenki niin hellyyttävää ja jollain tavalla jopa rohkeaa, että Bella "viimisillä voimillaan" vielä uskalsi tehdä lempijuttuaan, sitä mistä se on aina tykänny eniten.



Tiedän että ajan myötä tää helpottaa eikä tunnu enää pahalle, mutta vielä nyt jotku pikkujututkin on tosi vaikeita. Nyt on vaan pakko jaksaa ja jatkaa, olla ilonen siitä et sain viettää Bellan kanssa tähänastisen elämäni parhaat vuodet. Nautin joka ikisestä hetkestä enkä vaihtais sekuntiakaan, ja jäähän mulle aina monia hyviä muistoja. Voin vaan olla kiitollinen, että sain näin mahtavan ponin mun ensihevoseksi ja sain siitä jopa hyvä ystävän. Ystävän, joka oli mulle uskollinen kaikki nää vuodet, ja jolle mä sain kunnian tehdä viimisen palveluksen. Ystävän, jota mä en unohda koskaan ♥

2 kommenttia: